Eli nelososassa on nyt hieman kestänyt : / On ollut kaikkea kiirettä, enkä ole edes jaksanut kunnolla kirjoittaa. Osan alku on tarkoituksella suuupertönkkö, mutta sen jälkeen olen yrittänyt yrittää parhaani, tajutkaa tai ette : D Mutta kommentoikaahan sitten : )
It is just too much.
Pitelin tuoretta poikaa sylissäni. Lapsi sai kaiken hellyyden, mitä ikinä tarvitsisikaan.
Syötimme poikaa usein, ja hän olikin helppo lapsi.
Pian jaksoin mennä jo töihinkin. Töissä ollessani Leighton hoitaisi lasta.
Leighton olikin vastuullinen isä, ja hoiti lasta tunnollisesti ollessani töissä.
Töistä tultuani halasin luokseni juoksevaa Amberia ja juttelimme hetken.
Hoidin vielä poikaani, Ronia, ja laitoin nukkumaan.
Korjasin ammeen ja aloin pikkuhiljaa vetäytymään makuuhuoneen puolelle.
Siellä kuoreni petti. Muistelin joka ilta, sitä samaista päivää kun sain tietää.
Istuin hymyillen odottamassa lääkäriä. Olin ollut jälkitarkastuksessa ja nyt tulokset olivat tulleet.
"Rebekah Rowy? Tutkinnassa löytyi hieman normaalista poikkeavaa." Lääkäri sanoi nyökättyäni nimeni kohdalla. Katselin kysyvästi lääkäriä.
Hän laski tietoni pöydälle ja huokaisi.
"Teiltä löytyi kuollut sikiö vatsastanne. Olitte odottaneet kaksosia, mutta toinen heistä oli kuollut." Lääkäri selitti rauhallisesti. Järkytyin hetkeksi, kunnes lääkäri jatkoi.
"Se on kuitenkin normaalia. Joka päivä käy näin, eli ette ole poikkeus. Suosittelisin nyt keskittymään juuri syntyneeseen lapseen, sillä suru menee kyllä ohi ajan myötä." Lääkäri selitti ripeästi.
"KUINKA VOITTE SANOA NOIN!?" Karjuin säikähtäneen näköiselle lääkärille. Nousin ripeästi tuolista, kiitin ja painuin suorinta tietä kotiini.
Leighton:
Uutisen jälkeen lähes kaikki lasten hoitaminen oli jäänyt minulle. Rebekah oli jaksanut vain muutaman viikon, mutta sen jälkeen masentunut totaalisesti.
Vilkaisin monesti makuuhuoneen ovelta Rebekahin nukkumista, ja hän nukkuikin varsin tyynesti Amber vieressään. Talossa ei ollut montaa sänkyä, ja Amber saisi vasta oman Ronin kasvaessa.
Monet aamut Rebekah söi aivan neutraalina. Hän ei sanonut sanaakaan, ja söi ruokansa liioitellun hitaasti.
Hän kävi välillä tosin hoitamassa kasveja kasvimaalla, mutta sekin harrastus jäi harvoille päiville. Lääkäri totesi Rebekahin olevan koomassa, tosin sellaisessa, jossa hän pystyisi edes osittain huolehtimaan itsestään.
Tosiaan, Rebekah kävi töissä ja sen jälkeen hän syventyi taas omiin mietteisiinsä. Lähinnä istuen sohvalla.
Amber meni äidistään huolimatta tunnollisesti kouluun, vaikka äitinsä tila haittasikin aina välillä. Hän yritti kaikin voimin ymmärtää äitinsä tilaa, mutta hän oli kuitenkin vasta nuori, eikä oikein käsittänyt asian todellista laitaa.
Hellin monesti päivässä Ronia, sillä minulla ei ollut muutakaan tekemistä, ja lapsi kaipasi hoitoa paljon.
Pihaakin pidin pystyssä jotenkuten. Välillä tosin vilustuin, kun menin tyhmyyksissäni haravoimaan ilman paitaa. Sairastelullekkaan ei olisi aikaa.
Amber oli hieman jo syrjäytynyt, eikä kukaan jaksanut riemuita Amberin hyvästä todistuksesta. Toki se tyttöä harmitti, mutta hän yritti ymmärtää.
Tyttöä ei käsketty edes ottamaan ulkovaatteita pois, joten tyttö päätti hikisestä olostaan tehdä läksyt ulkovaatteissa keskellä lattiaa.
Rebekah taas meni hoitamaan kasveja, vaikkakin oli ne jo muutama tunti sitten hoitanut. Hän kun ei enään jaksanut välittää mistään.
Jouduin hoitamaan Ronia kokonaan itse, ja Amberkin tarvitsisi huomiota. Myös kodista piti pitää huolta, mutta en vain pystynyt kaikkeen. Amber jäi vähemmälle huomiolle, niinkuin myös kotikin hieman. Ron oli siltikin pieni, ja tarvitsi paljon hoitamista.
Kuukaudet kuluivat kutakuinkin samaan malliin, ja Ronkin oli kasvanut hieman. Poika oli tietämätön kaikesta murheesta, ja piristi muutenkin kaikkien päivää.
Ronista oli kasvanut varsin söpö hurmuri. Hänellä oli äitinsä hiukset ja silmät, muuten lapsi oli hieman molempien sekoitusta.
Ron katseli usein sängyssä nukkuvia ihmisiä. Vaikka Rebekah oli hereillä, eihän silti huomioinut lasta. Hän oli kuulemma vielä enemmän menossa koomaan päin.
Seuraavana aamuna kuitenkin tahdoin sen loppuvan.
"Etkö voisi jo ryhdistäytyä?" Kysyin Rebekahilta aamiaisella. Hän vain vilkaisi minuun ja jatkoi syömistään.
"Katso nyt itseäsi! Olet kuin haudasta noussut, etkä välitä edes lapsistasi! Vai etkö muista enään niitäkään?!" Karjuin aamun valjetessa. Olin hyvin tietoinen lapsista ylhäällä, mutta tämä olisi parempi hoitaa nyt.
"Mikä sinä olet siinä saarnaamaan? Enkö kelpaa enään? Voi, sääli." Rebekah karjui täyttä kurkkua. Vihdoinkin hänestä lähti edes jonkinlaista ääntä.
"Sinuna kävisin peilillä katsomassa itseäsi tarkkaan. Muistele itseäsi ennen Ronin syntymää." Sanoin luovuttaneesti.
"Katso itse." Rebekah tuhahti.
Tosiaan, Rebekah oli hieman kuihtunut. Hän käytti outoja vaatteita, ei ollenkaan hänenlaisiaan. Hänen hiuksensa oli sekaisin ja tuhannessa takussa. Hän ei ollut harjannut niitä pitkään aikaan.
Samaan aikaan toisaalla:
"Kutiaako pikkuveljeni?" Amber kikatti kutittaessaan Ronia. Ron kikatti suloisesti, kunnes tyrkkäsi Amberin kättä muualle. Amber pörrötti pikkuveljensä hiuksia ja jatkoi hymyilemistä.
Kuitenkin hetken päästä Ron laittoi kätensä Amber poskelle ja veti tätä lähemmäs. Ron katseli Amberia hetken.
"Ojet kaunis." Ron totesi hieman epävarmana puhuessaan. Amberin hymy ulottui silmiin asti, ja hän naurahti hieman.
"Itse olet söppänä." Amber naurahti Ronille ja antoi tälle suukon poskelle.
Amber oli hyvin tietoinen riidasta alhaalla, mutta yritti silti olla mahdollisimman normaali Ronin silmien edessä. Hän alkoi iloisesti opettamaan erästä lorua Ronille, mutta riidat kaikuivat silti Amberin korviin.
Rebekah: Katselin itseäni peilistä. Tosiaan, olin muuttunut paljon, enkä enään tunnistanut itseäni. Huokaisin raskaasti ja aloitin takkujen setvimisen. Se tuntui oikeastaan hyvältä.
Noin 20 minuutin kuluttua olin saanut hiuksiani leikeltyä takaisin tyylisiksini. Kipusin ripeästi ylös vaihtamaan omat vaatteeni päälleni.
"Etkai oikeasti syö noita? Älä ainakaan joka päivä, lihoat muuten." Sanoin lempeästi katsellessani tyttäreni tekemisiä. Amber tuhahti ja mutisi jotain josta en saanut selvää.
Istuimme Leightonin kanssa ulkona. Ilma oli viilennyt yhä uudestaan, mutta ei se oikeastaan haitannut muuten lämmintä tunnelmaa.
"Oletko nyt pysyvästi tuollainen?" Leighton kysyi minulta ottaessaan minut viereensä.
"Olen. Ikuisesti toivottavasti." Kuiskasin onnellisesti. Leighton oli todellakin muuttanut minut takaisin elävien kirjoihin.
"Tuota.. Tahtoisitko vielä lapsia?" Leighton kysyi minulta arasti ottaessaan minut syliinsä. Katselin hetken Leightonia, kunnes vastasin.
"En tiedä. Tahtoisitko sinä?" Vastasin kysymyksellä. Leighton pysyi vain hiljaa.
"Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan." Kuiskasin Leightonin korvaan ja suukotin kaulaa jättäen pääni Leightonin olalle.
- - - - - - - - -
Tälläinen nyt siis. Ensi osassa taitaapi olla perijä-äänestys. Kommenttia kiitos : )
Kommentit